Tulee levottomat tuulet noutamaan ja ne vie minut mukanaan

Joo nyt menee kaikki taas niin päin persettä, kun voi mennä.

Kun vaan voisin piiloutua peiton alle ja vajota sänkyyni ikuisiksi ajoiksi. 

Ei tarvitsisi ajatella mitään/ketään, ottaa vastuuta asioista, kantaa stressiä onnistumisista tai romahtaa kaiken tippuessa päälle. 

Tunnen niin suurta vihaa muutamaa kaveriani kohtaan. Miten kehtaavat livistää vastuista ja jättää minut yksin selvittämään kaikkea.

En vaan yksinkertaisesti itsekään jaksa, kun on miljoona asiaa hoidettavana. 

Juuri se viikko, kun luulin voivani vaihtaa maisemaa ja lähteä festareille pitämään hauskaa muuttuu painajaiseksi. 

Miksi vitussa työt on ämpättävä juuri sille viikolle, vaikka alunperin sovittiin vain yhdestä päivästä ja eikun kaikki suunnitelmat uusiksi.

Nyt sitten aamulla hinaan perseeni keskustaan selvittämään kyseisiä työasioita ja muuta paskaa. 

Sen jälkeen umpi väsyneenä raahaudun viereiselle paikkakunnalle (kuin koulunpenkille) hankkimaan korttia ja ajolupia. En jaksa, halua tai pysty tehdä yhtään mitään. Enää ei jaksa edes kiinnostaa. 'Fuck this shit' fiiliksillä mennään ja nyt tosiaan voisin ampua itseni. Ei vaan kertakaikkiaan minkäänlaista elämänhalua, halu vain päästä eroon kaikesta. 

Ja kuolema ois vissiin ainut ratkaisu!

(Ja nää tekstien fontit on nyt sekoillu aika pahasti, korjaan ne kyllä pian koittakaa kestää:) blogin ulkoasukin on vaiheessa ja vaihtuu, kun kerkeän siihen enemmän panostaa.)

Taistelua elämän ja kuoleman välillä

Tänään kaikki oli hyvin. Heräsin aamulla ja olin varma, että tämä päivä on mulle kaunis. 

Mulla kuitenkin oli päivä täynnä suunnitelmia ja en uskonut, että jää aikaa mieleni murtaville ajatuksille. 

Kuitenkin niin kävi. Kaikki hyvä oli ja meni, nyt taas oon samassa pisteessä aloittamassa alusta. Miks tää on mulle näin vaikeaa? 

Mua vihataan. Oon hirvee ihminen. Nyt musta tuntuu et koko maailma on mua vastaan. Mulle sanotaan et 'kukaan ei vihaa sua'. Kaikki vihaa mua. Mä tunnen sen. Tunnen ne pahat katseet selässäni.  

Mä tärisen. Mua pelottaa. Istun vessan lattialla terä kädessä. Epäröin. Suljen silmäni ja ajattelen kelle kukin viilto on omistettu kädessäni. Nimiä tulee ja tulee. Jokaiselle omansa. Kuin tatuoituna vasempaan käteeni. Viillän. Terä uppoaa ihooni ja syvä rauha valtaa mieleni. Viillän vielä. Pian se riistäytyy käsistäni. Viillän vain lisää. Syvemmälle. Veri valuu lattialle tehden lammikon jalkojeni juureen. Haluan vain lisää, kukaan ei voi estää mua. Pelottaa ja ahdistaa koko ajan vain lisää. Haluan pois, kokonaan.... Niin paha olo! 

Oon pettänyt kaikki. Parhaan ystäväni. Vanhempani. Itseni. Kaiken! Annoin pahan olon viedä. Voittaa! Epäonnistuin. Antakaa anteeksi.. Mä pyydän! 

I hate my life!

Juhannus. Vitun perseestä tämäkin. Poltettiin pari kokkoa, juotiin skumppaa ja viinaa oikeen päät täyteen. Olen nukuttamassa pikkuveljeäni vanhan mökin parvella ja katselen ulos järvelle. Kirkkaan keltainen kuu valaisee taivaalla ja muodostaa veden pinnalle kauniisti säteitä. Vituttaa niin paljon.

Taas sellainen olo, että voisin tappaa itseni. Juoda vielä vähän lisää, laittaa parhaimmat päälle ja kävellä rauhallisesti tuohon aaltoilevaan järveen. Painua syvyyksiin lopullisesti. Pois tästä helvetistä. 

Aamulla tuskin muistan tästä mitään, mutta postaanpa silti. Omaksi huvikseni, niin perseestä kaikki on nyt. 

               Loistavaa jussia vaa! 

Mielen murtumista ja henkistä helvettiä..

Hakkaan päätä seinään siinä toivossa, että menettäisin tajuntani. Sattuu, mutta silti vaan lisää. Silmissä heittää, mutta mitään ei tapahdu. Turhaudun ja vajoan lattialle kyyneleitä vuodattaen. Haluan vaan pois! Miten niin pienet arjen asiat voivat satuttaa minua näin paljon? Sanat, ihan tavalliset.

Juuri nyt tunnen itseni erittäin turhaksi, arvottomaksi ja kaikkien hylkäämäksi. Sitähän minä olen! Olen aina ollut. Tämä kaikki vaan siksi, että tunnen itseni yksinäiseksi. Minulla on paljon kavereita, mutta se ei auta korjaamaan tätä tyhjyyden tunnetta sisälläni. Ketään tuskin oikeasti kiinnostaa miten voin ja ketään tuskin kiinnostaa tehdä kanssani yhtään mitään, kaikki vaan katoavat ympäriltäni. Olen niin yksin.

Koen jatkuvaa kateutta kuullessani kuinka hyvin muilla menee, kuinka onnellisia he ovat ja kuinka hyviä suorituksia elämässään he saavat aikaiseksi. Olen laiska, epäonnistunut ja täysin päinvastainen. Elämäni on täyttä paskaa ja parempaa huomista ei näy. Olen niin sotkussa itsessäni etten löydä enää reittiä  valoon, onnellisuuteen. Löydän vaan itseni samasta paskasta kierteestä. Joka päivä. Tämä on kuin ikuisuutta helvetissä, ehkä onkin. 

Pimeys valuu maata pitkin, vie kaiken valon mennessään. 

Työntää minut reunas kohden.

Askel askeleelta laskeudun syvemmälle. Askelmat romahtavat altani ja pian olen täysin pohjalla. Kukaan ei voi minua sieltä pelastaa, kun vaan minä itse, mutta mitä tehdä voimien loppuessa täysin. Kuolenko? Haluaisin todellakin! Pois täältä paskasta todellisuudesta. 

Istun yksin portailla ja tiedän ettei täällä ole ketään muita. 

Kyyneleeni on jäätyneet, pisaroina kauluksella. Kuin helmiä tyhjästä. Tyhjyyteen. En voi enää ajatella. En voi enää tuntea. Uskon että hän on tulossa. Minä odotan ja vapisen. Tuskani hallitsen. Olen vahva ja väistyn. Annan elämäni jollekin toiselle. 

-Kultaharja leijona

Voi kun voisin olla enkeli. Olisin suojelusenkeli veljelleni. Auttaisin häntä elämän mutkaisilla teillä. Olisin vaan läsnä. Parantaisin haavat. Antaisin hänelle kaiken sen rakkauden, mihin en nyt pysty. Poistaisin kärsimyksen ja antaisin onnellisen elämän. Tekisin kaikkeni, että veljelläni olisi kaikki hyvin. 

Olet ainut, joka jaksaa yrittää päivästä toiseen saada minut hymyilemään. Laulat kyyneleeni pois ja kaivaudut syliini aina tarpeen tullen, etkä jätä minua yksin vaan näytät minulle syyn elää seuraavaan päivään.

Don't trust too much. 

Don't love too much.

Don't care too much.

Because that 'too much' 

will hurt you so much...

Ennen selvisin, kun en luottanut, 

rakastanut tai välittänyt liian paljoa.

Kerran tein väärin. 

Luotin sinuun täysin, 

rakastuin sinuun täysin ja 

välitin sinusta liian paljon. 

Jos en olisi ollut näin sinisilmäinen, voisin jopa elää.

I go home 

and

I cry

and

I want to die.

Kuka täällä oikeesti tekee mitään?

Paska todellisuus lyö päin kasvoja. 

Ei minua ole luotu jaksamaan tai selviämään. 

Aika kuluu, enkä saa aikaiseksi yhtikäs mitään, turhaa.

Take a chance 

you never know 

what might happen.

En halua tietää millaiset mahdollisuudet minulla on selviytyä.

Aina kuulee sanottavan, että ongelmiinsa saa apua,

jos vain pyytää, olenko huono ihminen, kun en sitä apua saanut?

Trying is the first step to failure.