Taistelua elämän ja kuoleman välillä

Tänään kaikki oli hyvin. Heräsin aamulla ja olin varma, että tämä päivä on mulle kaunis. 

Mulla kuitenkin oli päivä täynnä suunnitelmia ja en uskonut, että jää aikaa mieleni murtaville ajatuksille. 

Kuitenkin niin kävi. Kaikki hyvä oli ja meni, nyt taas oon samassa pisteessä aloittamassa alusta. Miks tää on mulle näin vaikeaa? 

Mua vihataan. Oon hirvee ihminen. Nyt musta tuntuu et koko maailma on mua vastaan. Mulle sanotaan et 'kukaan ei vihaa sua'. Kaikki vihaa mua. Mä tunnen sen. Tunnen ne pahat katseet selässäni.  

Mä tärisen. Mua pelottaa. Istun vessan lattialla terä kädessä. Epäröin. Suljen silmäni ja ajattelen kelle kukin viilto on omistettu kädessäni. Nimiä tulee ja tulee. Jokaiselle omansa. Kuin tatuoituna vasempaan käteeni. Viillän. Terä uppoaa ihooni ja syvä rauha valtaa mieleni. Viillän vielä. Pian se riistäytyy käsistäni. Viillän vain lisää. Syvemmälle. Veri valuu lattialle tehden lammikon jalkojeni juureen. Haluan vain lisää, kukaan ei voi estää mua. Pelottaa ja ahdistaa koko ajan vain lisää. Haluan pois, kokonaan.... Niin paha olo! 

Oon pettänyt kaikki. Parhaan ystäväni. Vanhempani. Itseni. Kaiken! Annoin pahan olon viedä. Voittaa! Epäonnistuin. Antakaa anteeksi.. Mä pyydän! 

I'm fine......

Tän tekstin kirjoitin luonnoksiin parituntia sitten ja nyt päätin jatkaa loppuun. 

Mun fiilikset on taas nousseet muutamalla pykälällä. Syystäkin. Kohta pääsen kotiin täältä kaikkien hylkäämästä paikasta ja nään yhtä parhaimmista kavereistani. Olen jopa jaksanut vähän siivoilla siinä toivossa, että pääsen pois täältä mahdollisimman pian. 

Tosin en usko, että tämä 'hyvä olo' kestää kauaa. Mielialat vaihtelevat päivittäin tosi paljon laidasta laitaan. Aamulla saatan hyppiä riemusta ja olla iloinen, tunti sen jälkeen saatan maata sängyssäni itkien ja kiroten elämäni turhuutta. 

Toki nyt toivon, että selviän iltaan asti hyvillä mielin. 

Ensi yö kieltämättä pelottaa. Olen jälleen yksin kotona ja mikään/kukaan ei estä minua missään. Tässä muutaman päivän ajan viiltely on kaivanut tiensä jälleen mieleeni ja olen jo pariin otteeseen ollut hilkulla sortua. Vielä jonain päivänä mä viillän syvemmälle, kun koskaan aiemmin.

Kuten sanoin kaikki menee hetkessä perseelleen. Suunnitelmat uusiksi, kun kyseinen kaverini ei voinutkaan lähteä kanssani viettämään iltaa. Syystä, että hänen isänsä ei voi sietää minua ja ei anna hänen liikkua minun kanssa yhtään missään. Kun olen tällainen hirveä ja yritän olla muita parempi, kun oikeasti olen. (Olen vahinko tässä maailmassa.) Minunlaisen ihmisen kanssa siis ei kannata olla missään tekemisissä. :) 

Heidän suunnitelmatkin menivät pilalle, kun saivat kuulla omistani. Minun naamaani ei haluta nähdä yhtään missän, joten täysin hyvin voisin kadota olemattomiin. 

Tai se varmaan kyseisen perheen mielestä olisi suotavaa! 

Kotiin menostakin tuli helvettiä, kun isä soittaa puolessa välin matkaa, että puhelimen laturi jäi. No hakemaan sitä ei käännytty ja akku tulee loppumaan illan aikana. (nyt 14% ja iphonen paska akku) Että kun vituttaa. Yöllä kyllä rypätään, että ei siinä. Kyllä mä ilman kännykkää pärjään, vitut.

Vois yrittää näitä fiiliksiä vähä yrittää nostaa paremmaks, etten pilaisi kavereitte iltaa kummiskaan ja siivoilla, kun he tänne vissii ovat tulossa. Niin, jos niitäkään kiinnostaa mua nähdä.

I feel lost inside myself

En pyydä voimaa koko matkalle.

Pyydän vain tukea siihen, että pysyisin pystyssä seuraavan askeleen. 

En pyydä valoa taivaan täydeltä.

Pyydän vain nähdä valon kajon, joka näyttää suuntaa pimeässä.

~Hanna Ekola~

En tiedä mitä kirjoittaisin. Tyhjää, tyhjää, tyhjää. Kun aloitin kuukausi sitten pitämään blogia en edes uskonut, että tästä edes tulisi mitään. Nyt olen aivan toista mieltä. Kirjoitan mielelläni, vaikka omaksi ilokseni tänne. On vaan niin vapauttavaa jakaa ajatuksia muuallakin, kun pelkästään päiväkirjan sivuilla. 

Käytiin aamulla kaupoilla ostamassa pari leffaa juhannuksen tylsiä päiviä ajatellen.
Skootterikauppojakin yritettiin tehdä, mutta ei siitä loppujen lopuksi tullut yhtikäs mitään muuta kuin riita isän kanssa. Eli turha ja kaikin puolin typerä reissu tuli siitäkin, kun sain kaiken lisäksi vielä ahdistuskohtauksen keskellä ruokakauppaa. Järjetöntä. 

Ostin taas pari uutta terää 'sheiveriin', jotka tietysti purin heti kotiin palatessa. Jotenkin olen taas löytänyt itseni iltaisin vessan lattialta terä kädessä. Se vapauttava tunne, kun saa upottaa terän käsivarteen. Kai tästä jokin addiktio on syntynyt. 

Juuri äsken ilmoittauduin pian sairaalasta kotiutettavan mummoni avuksi mm. Kaupassa käyntiä ja siivoilua. En tosiaan tiedä miten tulen jaksamaan, kun muutenkin jatkuva väsymys painaa yllä ja samalla kaikki muut ongelmat kotona. Henkisesti raskasta työtä se tulee myös olemaan, kun niin vanha ihminen kyseessä, mutta mitäpä ei tärkeiden ihmisten eteen tekisi? 

Nyt vaan pitäisi jaksaa yrittää esittää iloista ja 'nauttia' lomasta, joka tosin on minulta ehkä liikaa vaadittua. Pakko yrittää ei täällä muuten selviä.