Taistelua elämän ja kuoleman välillä

Tänään kaikki oli hyvin. Heräsin aamulla ja olin varma, että tämä päivä on mulle kaunis. 

Mulla kuitenkin oli päivä täynnä suunnitelmia ja en uskonut, että jää aikaa mieleni murtaville ajatuksille. 

Kuitenkin niin kävi. Kaikki hyvä oli ja meni, nyt taas oon samassa pisteessä aloittamassa alusta. Miks tää on mulle näin vaikeaa? 

Mua vihataan. Oon hirvee ihminen. Nyt musta tuntuu et koko maailma on mua vastaan. Mulle sanotaan et 'kukaan ei vihaa sua'. Kaikki vihaa mua. Mä tunnen sen. Tunnen ne pahat katseet selässäni.  

Mä tärisen. Mua pelottaa. Istun vessan lattialla terä kädessä. Epäröin. Suljen silmäni ja ajattelen kelle kukin viilto on omistettu kädessäni. Nimiä tulee ja tulee. Jokaiselle omansa. Kuin tatuoituna vasempaan käteeni. Viillän. Terä uppoaa ihooni ja syvä rauha valtaa mieleni. Viillän vielä. Pian se riistäytyy käsistäni. Viillän vain lisää. Syvemmälle. Veri valuu lattialle tehden lammikon jalkojeni juureen. Haluan vain lisää, kukaan ei voi estää mua. Pelottaa ja ahdistaa koko ajan vain lisää. Haluan pois, kokonaan.... Niin paha olo! 

Oon pettänyt kaikki. Parhaan ystäväni. Vanhempani. Itseni. Kaiken! Annoin pahan olon viedä. Voittaa! Epäonnistuin. Antakaa anteeksi.. Mä pyydän! 

Mielen murtumista ja henkistä helvettiä..

Hakkaan päätä seinään siinä toivossa, että menettäisin tajuntani. Sattuu, mutta silti vaan lisää. Silmissä heittää, mutta mitään ei tapahdu. Turhaudun ja vajoan lattialle kyyneleitä vuodattaen. Haluan vaan pois! Miten niin pienet arjen asiat voivat satuttaa minua näin paljon? Sanat, ihan tavalliset.

Juuri nyt tunnen itseni erittäin turhaksi, arvottomaksi ja kaikkien hylkäämäksi. Sitähän minä olen! Olen aina ollut. Tämä kaikki vaan siksi, että tunnen itseni yksinäiseksi. Minulla on paljon kavereita, mutta se ei auta korjaamaan tätä tyhjyyden tunnetta sisälläni. Ketään tuskin oikeasti kiinnostaa miten voin ja ketään tuskin kiinnostaa tehdä kanssani yhtään mitään, kaikki vaan katoavat ympäriltäni. Olen niin yksin.

Koen jatkuvaa kateutta kuullessani kuinka hyvin muilla menee, kuinka onnellisia he ovat ja kuinka hyviä suorituksia elämässään he saavat aikaiseksi. Olen laiska, epäonnistunut ja täysin päinvastainen. Elämäni on täyttä paskaa ja parempaa huomista ei näy. Olen niin sotkussa itsessäni etten löydä enää reittiä  valoon, onnellisuuteen. Löydän vaan itseni samasta paskasta kierteestä. Joka päivä. Tämä on kuin ikuisuutta helvetissä, ehkä onkin. 

Pimeys valuu maata pitkin, vie kaiken valon mennessään. 

Työntää minut reunas kohden.

Askel askeleelta laskeudun syvemmälle. Askelmat romahtavat altani ja pian olen täysin pohjalla. Kukaan ei voi minua sieltä pelastaa, kun vaan minä itse, mutta mitä tehdä voimien loppuessa täysin. Kuolenko? Haluaisin todellakin! Pois täältä paskasta todellisuudesta. 

Istun yksin portailla ja tiedän ettei täällä ole ketään muita. 

Kyyneleeni on jäätyneet, pisaroina kauluksella. Kuin helmiä tyhjästä. Tyhjyyteen. En voi enää ajatella. En voi enää tuntea. Uskon että hän on tulossa. Minä odotan ja vapisen. Tuskani hallitsen. Olen vahva ja väistyn. Annan elämäni jollekin toiselle. 

-Kultaharja leijona

Voi kun voisin olla enkeli. Olisin suojelusenkeli veljelleni. Auttaisin häntä elämän mutkaisilla teillä. Olisin vaan läsnä. Parantaisin haavat. Antaisin hänelle kaiken sen rakkauden, mihin en nyt pysty. Poistaisin kärsimyksen ja antaisin onnellisen elämän. Tekisin kaikkeni, että veljelläni olisi kaikki hyvin. 

Olet ainut, joka jaksaa yrittää päivästä toiseen saada minut hymyilemään. Laulat kyyneleeni pois ja kaivaudut syliini aina tarpeen tullen, etkä jätä minua yksin vaan näytät minulle syyn elää seuraavaan päivään.