Vielä jonain päivänä

Polilla puhuttiin taas siitä yhdestä kusipäästä. Nyt olo on kuin lekalla päähän lyöty. Sattuu niin liikaa ajatella ja olla tässä. Kohta taas nään hänet, joka pilasi mun elämän kokonaan. 

Haluaisin itkeä ja hypätä autosta takana tulevan auton alle. Nyt en vain jaksaisi elää ja kaikki tuntuu turhalle. 

Pikkuveljellä on synttärit tulevalla viikolla. Hän olisi vielä siinä iässä (ainakin henkisesti), että uskoisin hänen selviävän sisarensa kuolemasta. 

Ennen olin varma, että nuorin veljeni olisi syyni elää, mutta nyt ajatukseni ovat kääntyneet päinvastaisiksi. 

En jaksaisi enää olla täällä muiden takia. Äitikään ei ymmärrä, etten ole enää se kiusattu pikkutyttö, jolle kaavailtiin tavoitteet korkeiksi. 

Opo kertoilee satuja, joissa olen työelämässä. En minä näe itseäni elossa silloin. En minä koskaan valmistu ammattiin.. En minä halua olla täällä. 

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaks. En oikeastaan jaksa enää uskoa niin. Sanat tappavat ja ajatusten voimalla kantavat minut pois. Paikkaan, jossa ei ole mitään.