Tämän pinnan alla on äkkisyvää

Olen miettinyt mitä kirjoittaa jo pitkään, mutta en ole saanut koottua ajatuksiani sanoiksi. En ole oikein varma onko elämäni menossa parempaan suuntaan vaiko laskeutumassa syvimpään helvettiin, jonka vuoksi olen ollut todella ahdistunut.

Oikeastaan olen todella hukassa itseni kanssa. Suurin pelkoni varmaan on, että sairas mieleni jättäisi minut kokonaan. Haluan oikeasti paremman elämän, mutta samaan aikaan en halua luopua entisestä ja astua askelta eteenpäin. En vain uskalla. Taaksepäin on helpompaa palata..

Olen myös yrittänyt avata suutani, mutten vain osaa puhua. Tuntuu typerälle mennä selittämään psykologille aivan turhia asioita, kun koskaan ei uskalla sanoa suoraan mitä ajattelee. Kyllä se huomaa, että jätän paljon kertomatta, mutta en silti pysty.

Tänään piti jatkaa unilääkkeiden ottamista ja mennä ajoissa nukkumaan. Ja paskat, minä sanon ja valvon. Ei ne edes auta, joten jätän ottamatta. Aamulla varmaan pakko vielä lisää kiduttaa itseäni ja herätä aikaisin salille, että joskus näyttäisin edes jotenkin siedettävälle. Varsinkin, kun koulut alkavat.. Kaikkihan nauravat mut ihan pystyyn.

--

Todella sekavaa tekstiä tällä kertaa.

Eilen romahin. Itkin koko päivän iltaan saakka. Äidin mielestä se oli typerää. Nythän on tapahtunut kaikenlaista mukavaa ja kivaa. No on ja ei. En vain osaa nauttia elämästä tasapainoisesti. 

Tuntuu kuin koko mieli hajoaisi käsiin sekunnilla millä hyvänsä.

Vieressä kulkee junarata, jossa junia menee koko ajan. Voisinpa...

Mä en halua enää mitään

Mulla on pian synttärit. 

Mä en jaksais.

En ollenkaan.

Äiti yrittää piristää ja leipoo kakun.

Tekee kaikkensa.

Yrittää.

Ihan liikaakin.

Mä vaan hoen sille, ettei mulla ole kavereita.

Tai no onhan mulla.

Mutta en vain halua mitään synttäreitä.

Vihaan sitä päivää, kun tulee taas vuosi täyteen.

Eikä masennus ja ahdistus ja kaikki muut helpota laisinkaan.

Käytiin isän ja veljen kanssa tänään kaupungissa. Huomenna lähden kauemmas cityyn viettämään synttäreitä siskon kanssa sen kämpille. Kai tää tästä. Oikeestaan äiti melkein pakottaa mut sinne, etten jäisi vollottamaan kotiin ja saisin muuta ajateltavaa. 

Mun toinen veli haluaa luovuttaa. Kuolla. Mä en haluais menettää enää ketään, mut oma päätöshän se on. Mä yritän auttaa, mut ei se enää riitä. Tää menee jo liian vaikeeks. Ainut mitä voin luvata on se, että mä seuraan sitä hautaan asti, mut jos se päättää toisin ni oon sen vieres, enkä jätä sitä ikinä.

Haluun vaa, että kaikki olisi hyvin, mutta ei mikään oo hyvin. 

Mies jäi junan alle..

Mietin aina, että tuskin monikaan sinne vahingossa jää. 

Ne haluaa kuolla. 

Niinkun minäkin. 

Mietin vain, että koska olen se yksi niiden tuhansien joukossa.