I don't trust myself

Mä olen pikkuhiljaa alkanut tottua siihen, että ne harvatkin ihmiset, joista et ennen niinkään välittänyt menevät nekin jo edelleni.

Mä tunnen itseni niin yksinäiseksi ja haavoitetuksi. 

Sinä saatana se vain jatkat. Jatkat, vaikka katseellani pyydän sinua lopettamaan. 

Etkö sinä näe. Sinä itse halusit, että lopetan sen ainaisen valittamisen ja, että pitäisin hermoni kurissa. 

Samalla sinä sanoit, että minun olisi hyvä oppia puhumaan niin kuin isoille pojille puhutaan.

Näinkö on hyvä? Sinun takiasi minä en enää puhu niin kuin aiemmin. Sinä sait minut viimein hiljaiseksi. Opetit, että ei ole järkeä puhua asioista, jos ei ole varma totuudesta. 

Mieleltään sairaalta tytöltä menit vaatimaan asioita, jotka muuttivat elämääni vielä pahemmin nurinkurin. Olin sinulle kuin savea, josta sait tehdä sellaisen kuin halusit, mutta epäonnistuit. 

Sinä et saanut aikaiseksi sinua tarpeeksi miellyttävää ystävää, joten opetit minulle, ettei kehenkään pidä luottaa. Ettei kenellekään saa puhua ja ettei mikään kestä ikuisuutta. Että hyväkin ystävä voi kääntää selkänsä yhtäkkiä ja jättää minut vaille miljoonia kysymyksin, joihin vastausta ei ole.

Sait myös samalla muutakin tekemistä ja täydellisesti pilasit elämäni. Voisin nyt helposti tappaa itseni, koska sinä et enää välitä.. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. 

Suurin pelkoni on kohdattu.

Lupasin itselleni, että tämän viikon olen koulussa vaikka väkisin, mutta epäonnistuin siinäkin. Toisaalta kai minulla on migreeniä kärsiessä ja muutenkin hiukan kuumeisena oikeus olla kotona. Kirjoitin yllä olevan tekstin viime yönä. Kerrassaan oli paha olo, vaikken olisi niin halunnut myöntääkään. Nyt en kärsi enää kirjoittaa, kun tietokoneen valokin himmeimmillään tuntuu liian kirkkaalta. Kai tästä vielä joskus noustaan, haluan ainakin uskoa niin.