Miten
minulla tällä hetkellä menee on vaikeaa selittää. Kärsin paljon fyysisistä ongelmista, jotka tosin sen tantan mielestä ovat vain psyykkisiä. Kärsin useista peloista, jotka jatkuvasti valtaavat mieleni. Olen niin hajoamisen partaalla päivittäin, enkä oikein jaksaisi mitään.
Koulu vie liikaa voimia, kun yötkin menevät valvomisen puolelle ja päivät kaiken muun paskan ajattelulle.
Mä en ymmärrä enää ollenkaan itseäni. Valvon yön pisimmille tunneille ja herään aamulla varhain viiden jälkeen. Päivällä olen sitten omassa kurkussani kiinni tappamassa itseäni, kun en vain jaksa. Tälläkin hetkellä elämänhalu todella kaukana, jos lähipiirissäni ei olisi muutamaa todella tärkeää henkilöä olisin jo kuollut.
Kevät on tullakseen. Onhan se ihan kivaakin, kun ei tarvitse enää kävellä kaikkialle, mutta vihaan valoa. Vihaan sitä aurinkoa, joka jaksaa paistaa illan tunneille asti. En pidä siitä, että ihmiset näkevät minut tarkemmin, että lumi sulaa ja talven sekoiluni tulevat esille.
En voi tuntea itseäni omaksi itsekseni ennen kuin illat pimenevät ja voin istua terassilla kynttilöiden valossa vilttiin käpertyen katsellen terassilta tyynelle järvelle paistavaa kuutamoa.
Polilla taukoa ja ensviikolla jälleen. En oikeastaan haluaisi enää mennä sinne. Tuntuu niin turhalle, kun hoitojaksoa suunnitellaa ensivuoden puolelle. En koe polilla käymisen niinkään auttavan minua. Olen ollut tässä kierteessä jo vuosia, enkä edes tiedä haluanko parantua.
En oikein ymmärrä sitäkään, kun multa jatkuvasti kysytään vointiani ja väitetään ettei minulla ole kaikki hyvin, jos vaikka satun olemaan hiljaa useita tunteja.
Ei mua mikään vaivaa pahemmin, vaikka elämänlaatu on vähän mitä on. En tahtoisi vahingoittaa muita omalla käytökselläni itseäni kohtaan, mutta teen sitä näköjään aika paljon.
Voisin sanoa tähän loppuun vielä repliikin, joka on osa erästä erittäin kuivaa läppää, mitä täällä heitämme.
Anteeksi, kun olen olemassa. ~
-Crystal
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni <3