Viekää toiveeni kauas taivaaseen

Ärsyttää, kun hoitajat osastolla surkuttelevat univajettani ja hokevat kuinka asialle pitäisi tehdä jotain, mutta loppujen lopuksi lähden lääkärin kautta kotiin ilman minkäänlaista apua. Tai no onhan mulla noi puoli vuotta sitten määrätyt unilääkkeet, joita en edes enää kehtaa käyttää kalliin hinnan vuoksi, kun eivät ne ole enää moneen kuukauteen vaikuttaneet millään tapaa. 

Viikossa saatan parhaimmillaan nukkua sen 7 tuntia/yö, mutta todella usein yöunet jäävät siihen 4-5 tuntiin, kuten viime yönä.

Ja tämä ongelma saa minut aivan helvetin vihaiseksi, joten kotona/koulussa hermot ovat kovilla päivästä toiseen, jota seuraa koulusta lintsailut.

Tällä hetkellä elän täysin päihteiden voimalla, vaikka tili alkaa näyttää miinusta. Mitä milloinkin. Kesän sitten tulen viettämään täysin rappiolla sillan alla jämäkaljoja juoden ja tupakan tumppeja poltellen. Löytäessäni tien kaupungin yöelämään voin halutessani kaupunkilaisten narkkareiden kera nauttia elämästä vähän toisellakin tapaa.

Äsken kerroin äidilleni, että turhaa odottaa kotiin viikonloppuna, koska aion juoda itseni sellaiseen kuntoon, että äidin parempi olla poissa kuvioista.

Nälkä kaivertaa mahassa ja verensokerit laskevat, mutta ei. En aio tehdä asialle mitään, vitun paska. Itsetuhoiset ajatukset tunkeutuvat mieleeni ja tuovat eteeni vaihtoehtoja, kuinka nukahtaa ikuiseen uneen. Mikä mua oikeasti täällä vielä pidättelee? Pieni elämänhalu? Mä en anna itselleni lupaa sanoa, että haluan voittaa kaiken!