Hoitoneuvottelu

Mitä paskaa oikeasti. Mua pyydettiin ensinnäkin tyyliin avautumaan siellä vanhempieni, psykologini ja osaston ylilääkärin kuullen. En tietenkään suostunut, koska en halunnut puhua, enkä puhunutkaan. Loppujen lopuksi minä kuvittelin itseni ryyppäämässä, kun vanhempani avautuivat siinä vieressäni. Koko keskustelu oli puolin ja toisin täyttä kuraa.

Minulta kysyttiin millä mielellä olen ja kun en vastannut oletettiin, että olen vain niin helvetin jänis etten uskalla puhua. No olisiko mun pitänyt töykeästi ilmottaa olevani todella vittuuntunut siihen millaista paskaa ne kaikki naamani edessä jauhoivat.

Lääkitysasiakin meni siihen, että en ole kuulemma enää itsetuhoinen, enkä tekemässä itsemurhaa, joten se voisi onnistua. MUTTA sitten ihana psykologini tempaisi etten tarvitse niitä. No mitä vittua? Viimeksi tänä aamuna olen halunnut kunnolla tappaa itseni ja edellisen kerran eilen, joten minähän paranen ja mielialani on jo parempi, eikö niin. 

Migreenistä kyllä pitäisi kuulemma keskustella oman lääkärin kanssa, haistakaa paskaaa.

Puhuttiin myös muuttamisesta. Olen kuulemma niin vitun hellyyden ja hoidonkipeä, ettei se psykologini mielestä tunnu ajankohtaiselta ajatukselta. No mitäs hän on päätöksiäni tuomitsemaan ja jos kerran voin jo niin hyvin niin kuka minua estämään? 

Odotan kyllä innolla sitä päivää, kun taas jälleen makaan ensiavussa. Seuraavalla kerralla se voisi johtua alkoholimyrkytyksestä, ehkä jo tänään? Jospa ei!

Istun nyt bussissa tätä kirjoittaessa. Aurinko paistaa ja olo on se mikä on. Romuttuisipa tämäkin paska samantien niin kuolisin tänne. Porukat voisivat ainakin kertoa, että heidän näkemyksensä mukaan kuolin onnellisena.

Täytyy muuten vielä tähän loppuun kertoa, että syömiset ovat alkaneet mennä taas huonompaan suuntaan. Elän ristiriidassa ruoan kanssa.