On
Tavallinen Marraskuinen ilta. Istun parvella kynttilöiden kera ja tuijottelen itseäni edessäni olevasta peilistä. Näytän ihan siedettävälle aikakin hetken, kunnes pieni virhe kasvoissani kasvaa suureksi. Huudan. Huudan. Huudan. Vihaan itseäni. Lyön itseäni kasvoille kerran ja pian toisenkin kerran.
Samaan aikaan tulee veljeni huolestuneena katsomaan tekemisiäni. Huudan hänellekin syyttäen aivan turhista asioista ja pikkuhiljaa allemme kasvaa sotatantere.
Hän sanoo minua sekopääksi ja hulluksi, minä häntä samalla haukkuen pettäjäksi. Eikä aikaakaan, kun saan tarpeekseni. Haluan pois täältä metsän keskeltä.
Lähden juoksemaan. Ilman kenkiä vain yövaatteet ylläni kohti keskustaa, jonne matkaa taittuisi yli 6 kilometriä. Kyllä siellä joku minut kyytiin ottaisi.
Soitan ystävälleni, mutta hän ei vastaa.
Veljeni juoksee perääni ja saavuttaa minut parempi kuntoisena puolessa välin matkaa kaataen minut väkivaltaisesti maahan tehden samalla minusta täysin kyvyttömän liikkumaan yhtään mihinkään. Hän huutaa ja kiroaa. Miksi joutuikaan jäädä tällaisen hullun kera kaksin keskelle korpea ja uhkaa poliiseilla, jos en lopeta pelleilyäni tähän paikkaan.
Parkumisen keskellä en saa sanaakaan suustani. Haluan vain pois ja jos en pääse, niin kuolla. Katseellani haen vain metsiä, jonne voisin kadota, jos veljeni ote herpaantuisi edes hetkeksi. Mutta ei. Hän väkisin raahaa minut takaisin talolle, joka tuntuu minusta vankilalle. Ei hän voi pakottaa minua.
Minut lukitaan rantasaunalle uhkailuistani huolimatta ja veljeni painuu yhdessä ystävänsä kanssa rantaan juomaan perseet takiani.
Minä itken ja viillän ranteeni auki puukopasta irronneella raudan pätkällä. Olen varma, että mahdollisuuksieni tultua annan vesien viedä minut pois, mutta sitä tilaisuutta ei tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni <3