Minun ensimmäinen kertani oli erilainen. Olin luullut, että se olisi kamalaa. Olin luullut, että kipu olisi loppumatonta. Olin luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi. Jokin ääni päässäni päätti puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli taivaallista.
Ainoa asia, mikä näkyi päällepäin, oli tyytyväisyys ja voitonriemu. Olin onnistunut karkoittamaan pahuuden hetkeksi päässäni tietämättä, että se voisi palata kahta kertaa pahempana.
En usko sitä vieläkään.
Minä tiesin, että tulee toinenkin kerta. Viilltoja tatuoituisi käteeni kymmenittäin. Pian sadoittain. Tilan loputtua sitä täytyisi hankkia muualta kehoa.
Joillekin ensimmäinen kerta jää viimeiseksi, mutta ei niille, jotka ovat hyviä ja sille hyviä. Minä olin hyvä siinä heti. Annoin sille vallan. Ikuisesti. Viiltojen lisäännyttyä ne myös syvenivät lähestyen valtimoa.
En koskaan uskaltanut viiltää niin syvälle, mutta jos viiltäisin se voisi jäädä viimeiseksi. Sitähän minä haluan, vai haluanko?
En tahdo kuolla, mutten halua elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni <3