What now?

I don't know where to go
I don't know what to feel
I don't know how to cry
I don't know, oh, oh why

Katsoessani ulos ikkunasta lumi kimmeltää kauniina valkeiden puiden yllä peittäen kaiken mustan, pimeyden. Iltaisin taivaalla loistaa suuri huoleton kuu, joka valaisee myös heitä, jotka yksin jossain kulkevat vailla paikkaa, jossa on hyvä olla. 

Minä itse kuuta katsoessani tunnen itseni niin pieneksi, yksinäiseksi ja sanattomaksi, vaikka päässäni mylläisi tuhansia ajatuksia ja sanoja.

Minä en ole enää mitään. Olen vain tässä olemassa maan yllä, vailla elämän tarkoitusta.

Don't try to fix me, I'm not broken...

Kyllä sun elämäs muuttuu vielä paremmaksi. 

Sun ei tarvitse jaksaa jos et jaksa. 

Päivittäin mietin usein, että jos olen aina tällainen. Kuulen jatkuvasti kuinka monet luulevat tietävän miltä minusta tuntuu. Pahalta? Ei. Ei laisinkaan. En tiedä miltä tämä tuntuu. En tunne mitään. Miten voisin uskoa kaiken vielä muuttuvan, kun en muista millaista elämä oli 2-3 vuotta sitten. Parempaa? En usko. Ala-asteesta en muista muuta kuin ne joka päiväiset huorittelut. Muistan ne hetket aina. Ne pilkkanimet. Ihan kaiken pahan. Eihän ikäiseni pojat voineet tietää miltä minusta tuntui. Eihän ne varmaan tienneet, että tuskin 11 vuotias tyttö myisi itseään. Hahhah. Naurettavaa omalta kohdaltani.

Ylä-asteella kaikki paha sai juurensa minussa. Äiti ei vieläkään voi hyväksyä, että ei tämä ole enää mikään vaihe. Ramppaan kahdella polilla samaan aikaan. Diagnoosit vaihtuvat sen mitä kerkeävät, enkä koskaan voi olla varma kuka olen.

 Has no one told you she's not breathing

Lapsuuden muistoja palautuu mieleeni hetkinä minä hyvänsä. Ne kerrat, kun olen käynyt lähellä kuolemaa, joita en unohda koskaan. Usein toivon, että olisin kuollut silloin. 

Olen tehnyt itsekkäitä impulsiivitekoja muutaman viikon sisällä. Olen vain antanut pahalle vallan koko kehossani ja mielessäni. Olen satuttanut monia ihmisiä. Olen nauranut, mutta olen myös itkenyt vuolaasti. Koko maailma on romahtanut päälleni muutamissa tunneissa. 

Viime yönä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan suunnittelin vakavasti sitä todella itsekästä tekoa. Olin niin valmis viiltämään valtimot auki. Tiesin tarkalleen millä ja miten viiltäisin. Ylläni oli vaatteet, jotka päällä halusin kuolla. Olin niin täynnä tätä elämää. Vain muutaman ihmisen takia olen yhä täällä. 

Sillä kertaa ei kuitenkaan veri täyttänyt lattiaa tai seiniä. Vaan läpinäkyvät kosteat kyyneleet vuotivat silmistäni taukoamatta. Makasin lattialla ja itkin. Ainakin tunnin. Väsyneenä viimein yhden aikaan raahauduin sänkyyni itkien itseni uneen, olisinpa ikuiseen.

If these wings could fly

Oh damn these walls