Joulu oli ja meni. Itse selvisin ilman suurempaa ahdistusta ja pahaa oloa huijaamalla itseäni, että maailmassa ei ole mitään pahaa ja kaikki on hyvin.
Todellakin uskoin kaiken, koska halusin uskoa niin edes joulun ajan. Pidin myös itseni kaukana vaikeuksista ja en puhunut ihmisille, jotka olisivat saaneet oloni huonoksi.
Nautin todellakin joulusta, vaikken erityisempää joulumieltä omistanutkaan. (Joulumieltäni laski vähän liikaakin mielenterveysongelmat, lumeton joulu ja flunssa, jossa olen edelleen.) Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Varsinkin, kun erityisruokavalioni oli kerrankin otettu huomioon, kiitos isän. Perheen kanssa oleminenkin onnistui miltein kokonaan täydellisesti ilman mitään suurimpia yhteenottoja ja jopa uskalsin syödä samassa pöydässä kaikkien kanssa, kun yleensä vilistän nopeasti huoneeseeni syömään välttyen samalla vanhempien kyselyiltä. Talomme oli siistimpi kuin koskaan aikaisemmin ja kauniisti koristeltu,
Pidin paljon myös lahjoistani, vaikken edes niitä oikein toivonutkaan. Muutama hyödyllinen paketti ja suklaata, mitä tosin en ole paljoa voinut syödä tämän flunssan takia. Oli ihanaa nähdä, kun kerrankin koko perhe nautti toisten seurassa.
Mutta ei hätää! Olen taas oma itseni kera monien pienien ja suurien ongelmien. Kaikki ärsyttää. Viimeksi äsken se, kun äiti tahallaan laski tapojensa mukaan veljeni kuolaamia karkkeja meidän puhtaalle olohuoneen lattialle. Siinä vaiheessa olin jo huutaa, mutta ainiiiiin...Millä äänellä?
Vihaan sotkua. En ymmärrä mikä siinä on, en vaan tykkää oikein pienestäkään sotkusta, vaikka luulisi että meidän paskasessa talossa asuminen olisi totuttanut minut. Ei ole, ei niin ei!
Nyt tällein lopuksi mun on pakko ottaa lainaus mun päiväkirjasta. Tämä asiahan on ollut pääni vaivana jo pitkään. Tulevan tekstin kirjoitin Lauantaina 21 päivä.
Kaverit alkaa käydä mun hermoille, en jaksais aina itkeä niitten takia.
Kiva...Kun sanotaan, että olen tärkeä, mut sitten samaan aikaan mua kohdellaan kuin jotain roskaa. Tuntuu kaveriporukassakin, että oon se porukan sairas paska, jonka voi lakaista pois milloin vain ja jolle saa olla ilkeä.
En haluais ottaa liikaa mitään itteeni, mutku se oikeasti satuttaa ja, kun sekin joskus purkaantuu pahempana kuin koskaan.
"Tollasta huoraa pitäis vetää turpaan"
Tappakaa mut. Kummiskin haluatte. Sääli, kun oon näin raukka, enkä uskalla tappaa itseäni.
On niin kylmä ja kaikkialle sattuu, miksen voisi jo päästää irti? Itken.
Tuntuu kuin kukaan ei välittäisi.
Tuntuu, kun yrittäisi liikaa, yli itsensä ja sekään ei riitä.
En todellakaan haluaisi olla mikään huomionhakuinen. Siksi en näitä tunteitani julkisesti oikeastaan esitä. Mutta tuntuu pahalle, kun eräskin kaverini alkoi olemaan minulle paska heti sen jälkeen, kun sai tietää viiltelystäni. Mukavaa katsoa, kun kyseinen poika on mukava ja ystävällinen parhaalle kaverilleni, mutta minulle heittää ilkeyksiään sen minkä ehtii.
Samoin toinen hyvä ystäväni, joka on aina ollut minulle kuin veli. Eihän se voi enää edes puhua mulle enää mitään, kukapa haluaisi kaveerata hullun kanssa?
Eihän edes mun äiti hyväksy mua. Miksi edes kuvittelin, että kaverini sitten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni <3