Haluaisin vaan päästä eroon näistä ajatuksista, näistä teoista ja ihan kaikesta mieltäni sekoittavasta asiasta. Voisinpa ajatella samoin kuin muut terveet ikäiseni nuoret. Voisinpa tehdä samoja asioita ja nauttia elämästä. Miksen pysty siihen?
Mä haluaisin huutaa kaikille ääneen kuinka tarviin apua. Kuinka tarviin sitä helvetin seuraa. Kuinka paljon haluaisin avautua tästä kaikesta jollekin, joka oikeasti mua auttais. Ketä oikeasti kiinnostaisi, mutta ei. En uskalla luottaa kehenkään. Niin monesti minut on särjetty paikaltaan. Jätetty juuri silloin, kun sitä tukea eniten tarvitsin.
Tää kaikki on vaan niin uskomatonta. Mä en vaan olisi ikinä voinut uskoa, että viiltely ja kuolema olisi joskus mun joka päiväistä ajattelua.
Nyt mä en ees enää käsitä missä piilee terveyden ja sairauden rajat. Kuinka lähellä parempaa mä oon tai kuinka alas olen vajonnut? Ei minkäänlaista käsitystä.
Mä en vaan halua olla tällainen, enkä mä halua kärsiä näiden ongelmien keskellä.
Mä haluan elämän, onnellisuuden ja elämänilon takaisin. Haluan ajatella oikein ja tehdä järkeviä päätöksiä. Haluan tulevaisuuden. Haluan kaverit, jotka keskustelevat kanssani edes arkipäivän asioista. Haluan perheen, jossa luotetaan toisiin ja eletään ilman turhia valheita.
Joskus joku viisas kehtasi sanoa mulle, että kyllä sunlaiset lellipennut saa kaiken mitä haluaa.
No tässä mä oon. Vailla iloa elämään, vailla terveyttä fyysisesti ja psyykkisesti, vailla onnellisuutta, vailla läheisiä ihmisiä, vailla tukea, vailla rakkautta... Olen pisteessä kuin ei mitään. Olen hukassa elämältäni ja mähän halusin näin, niinkö?
Jotenkin niin tyhmän tekstin sain taas sekavuudessani aikaseksi, joten pahoittelen. Kirjoitan aina hirveissä tunnemyrskyissä, ei voi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni <3