Valoa tunnelin päässä

Aamuinen polikäynti meni todella tunteisiin ja paruinkin loppujen lopuksi yli puolet ajasta. Psykologi katsoi minua aivan sillä ilmeellä, että osaako tuokin itkeä, kun en ole sellaista harrastanut kertaakaan aiemmin. Puhuttiin äidistä ja suhtautumisestani äitiäni kohtaan. Kerroin asioita, joita en ole koskaan aiemmin pystynyt kertoa kenellekään muulle.

Päädyttiin myös yhteistuumin siihen, ettei itsemurhavaaraa ole. Suurin ongelma päässäni on se mitenkä saisin itseni puolustamaan itseäni erilaisissa tilanteissa.
Itsetuhoisuuteni iskee aina silloin pahimmilleen, kun minua kohtaan syytökset ovat perättömiä. Hätätilanteissa jään muiden armoille, kun en osaa/pysty puolustamaan itseäni mm. Heikon itsetunnon takia.

Tänään ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minusta tuntuu, että ehkä selviän nämä elämän taistelut hengissä. En ihannoi viiltelyä tai kuolemaa enää niin paljoa kuin esimerkiksi vuosi sitten. Hallitsen itseäni jo paremmin.

En minä terve vielä ole. Tule olemaankaan täysin vielä pitkään, koska paraneminen on pitkä prosessi. Vastaan tulee vielä paljon huonoja päiviä, mutta toivon mukaan myös niitä hyviä, jotka auttavat jaksamaan. Mutta nyt tuntuu siltä, että vielä joskus minä olen samanlainen kuin siskoni, että voin sanoa selvinneeni kaikesta kunnialla.

En sitten tiedä onko tämäkin teksti aivan turha, koska mielialani voivat muuttua sekunnissa, mutta ainakin tiedätte, että voin paremmin kuin koskaan aiemmin ainakin tämän päivän, jos ei muuta.