Molemmilla on ollut vaikeaa, kun ei minkään olisi tarvinnut mennä näin. Positiivisesti yllätyin siitä, kuinka paljon hän oli vaivannut ajatuksiaan minuun.
Masennus repii vanhoja arpia auki ja yrittää tiukentaa otettaan minussa. En voi puhua kellekään. Ei kukaan ymmärrä, että haluan edelleen yhtä paljon kuolla kuin aina aiemminkin. Päihteet pitävät minut elossa ainakin siihen asti, kunnes keho antaa periksi. Onhan sekin ratkaisu kuolla.
Polilla kaikki olettavat, että voin paremmin. Ehkä olenkin hieman paremmassa kunnossa, mutta eniten olen umpikujan siasta hukassa. En tiedä mitä tapahtuu ja se ahdistaa.
Vanhemmat olettavat, että pahin on jo takana, enkä haluaisi pettää heitä, mutta sairas mieli pistää asiat sekaisin. Peruskoulua on enää vajaa kuukausi jäljellä. Ajatus ammattikoulusta kummittelee edessä. En minä hakemallani alalla pärjää.
Äitienpäivä lähenee kammottavasti. Viime vuonna en suostunut ostamaan äidilleni lahjaa, enkä tekemään kakkua tai kirjoittamaan edes nimeäni äidin korttiin juhlimisesta puhumattakaan.
Vuosi sitten kevät oli pahinta aikaa masennuksen kanssa. Viilsin päivittäin ja tapoin itseäni pitkään tavalla ja toisella. Suurimman osan ajastani vietin sänkyni pohjalla tai lenkillä. En jaksanut muuta.
Se oli aikaa, jolloin aloin vihata elämäni lisäksi omaa äitiäni. Syitä on saattanut löytää aiemmista teksteistä, mutta en niitä nyt kumminkaan enää ala luettelemaan jonkinlaisen yksityisyyden vuoksi.
Vuoden sisällä viha on ottanut minusta kiinni rajummin ja ohjaa jo tekemisiäni, sanojani jne.
Haluaisin, että äiti saisi tuntea olevansa hyvä sellaisena kuin on, mutta minun silmissäni hän on tuhonnut kaiken.
Juuri nyt on sellainen olo, että olisi ihanaa, kun vanhempani löytäisivät minut kuolleena eteisen lattialta kotiin palatessaan. Eivätkä koskaan saisi tietää syytä miksi tein niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni <3