Yksi hatara päätös ja kaikki kaatuu

Psykologikäynnit ovat yhä minulle hämärän peitossa, enkä valitettavasti jaksa muistaa niistä paljoakaan, minkä takia en niistä paljoa täällä kerro.

Syyllisyyden tunne 

On tilanteita, jolloin olisin voinut tehdä oikeita ratkaisuja järjen avulla. Silloin syytän itseäni kaikesta ja etsin virheitä ensimmäiseksi itsestäni, vaikka se vika olisikin oikeasti ollut siinä toisessa, että se toinen on tehnyt väärin ja minä niin miten muutkin samassa tilanteessa. 

Tunnen syyllisyyttä jo tilanteissa, joille en edes itse voisi mitään. Tilanteissa, joihin en edes itse voisi vaikuttaa. Olen oppinut syyttämään itseäni kaikissa tilanteissa. Niin usein saan syyt ylleni monissa tilanteissa, koska muuthan eivät epäonnistu. Anteeksi, kun elän. 

Tiedän kyllä itsekin, että on turhaa syyttää itseään. Eikä se aiheuta itselle laisinkaan onnistunutta oloa. Päinvastoin. Mutta tuttuja tapoja on vaikeaa mennä muuttamaan.

Liika yrittäminen, muiden miellyttäminen ja täydellisyyden tavoittelu

Haluan olla täydellinen. Mahdoton haave. 
Haluaisin niin pystyä olemaan ihminen, joka miellyttäisi jokaisen silmää ja joka pystyisi auttamaan jokaista, mutta miten olla hyvä ihminen muille, kun enhän minä osaa olla hyvä ihminen edes itselleni. 

Luon itselleni suuria tavoitteita ja loppujenlopuksi epäonnistun jokaisessa. Vaivun epätoivon kautta avuttomuuteen ja mieleni romahtaa. En voi ajatella terveesti vielä edes tulevaa kesää. Enkä läheskään luoda suunnitelmia, jos ne eivät toteudukaan. 

Annan muiden muotoilla minusta sellaisen, jonka he haluavat nähdä, vaikka se hajoittaisi minut tuhansiksi paloiksi. Kunhan vaan olisin sellainen kuin haluatte.

Pelot

Hylätyksi tuleminen. Menetys. Onnettomuudet. Sairaudet. Epäonnistumiset. Liika vastuu...

Olen niin vääristyneen mieleni varassa ja hakeudun ongelmiin tavoilla tai toisilla.

Itsetuhoisuus

Yksikin väärä sana tai teko voi olla tappava. Tapahtuisi se sitten tunnissa tai sekunnissa. Kostan kaiken itselleni. Aamulla saatan ottaa vitsit vitseinä, mutta illalla saatan olla terä kädessä viiltäen aamuista "vitsiä" ihooni. En voi asialle mitään, että ajattelen näin. 
Tosi asiahan on se, että yhä useampi ihminen satuttaa minua elämänsä aikana tarkoittamattaan useasti, vaikka luulisitkin, että sanomasi/tekemäsi asia ei olisi niin vakavaa. Minulle se on. Sairaalle mielelleni se voi olla kohtalokas. 

Ärsyttää itseänikin se, miten helposti pääkopassani pienetkin asiat muuttuvat isoiksi ja kuinka vakavasti otan sellaiset asiat mitkä tosiasiassa välttämättä niin vakavia ole. 

Itsetuhoisuuteni esiintyy kausina, jolloin teen sitä paljon tavalla tai toisella. Niinä aikoina elämässäni on niin vähän merkitystä, kun olla voi. Silloin terä voi rikkoa enemmän kuin ihoa. Silloin olen valmis tekemään kaiken mahdollisen mikä aiheuttaa minulle vain pahaa. Silloin olen valmis tuhoamaan itseäni siihen pisteeseen asti, että kuolen. 
Hullutkin ajatukset muuttuvat todeksi. Seuraavalla kerralla varmasti hyppään jostain korkealta, aivan varmasti. 

Itsetuhoiset ajatukset ovat läsnä valitettavan usein. Olen jo oikeastaan tottunut siihen. 

Sanot minulle sen mitä olen aina halunnut kuulla.

Vaikka voisin hyvin ulkoisasti ja hymyilisin. Se ei ole koskaan tarkottanut sitä, että oikeasti voisin hyvin. Aidon hymyn huomaa kauas. 
Tiedät sen itsekin, että haluan kuolla, vaikka nauraisin. 

Ahdistus

On kuin miljoona köyttä kiertyisi ympärille ja puristaisi koko kehon kasaan. Kuin joku yrittäisi sulloa väkisin pulloon. Et saa happea ja edessä kaikki vääristyy. Mieli tekee kepposiaan. 
Jossain kaukana huudat apua, mutta kukaan ei kuule. Ethän saa sanaa suustasi. Siitä tulee tunne, jota pahimmillaan pelkäät kuollaksesi. 

Pahimmillaan se hetki voi olla tukala, mutta lievemmillään sitä kääriytyy vain kasaan jonnekin kauas toivoen ettei kukaan vahingossakaan huomaisi mitään. 

Jokainen hengenveto, on lähempänä sitä hetkeä, kun et enää tunne niin voimakasta ahdistusta.

Kuolema

Tuntuu, että kuolema olisi elämässäni aina se ainut asia mitä oikeasti odotan. Ikuinen lepo ja rauha. Ei sairauksia. Ei mitään. Pääsisin viimein tästä kaikesta ja pakoon itseäni. 

Sen lopullisuus pelottaa eniten. Mitä jos joskus haluaisinkin elää? Ei se olisi mahdollista. 

Ajatuksia kahdelta päivältä. En tiedä kiinnostaako tämän tapaisia tekstejä lukea, mutta kirjoitinpahan kumminkin. Kaikki tuo ja moni muu on niin osa minua.

Tällä hetkellä voin keskimäärin ihan hyvin ja olen jaksanut tehdä olosuhteisiin verrattuna erityisen paljon. Yritettävä pitää tästä edes hetken kiinni ja kulutettava hetken hyvä olo kaikkeen mahdolliseen mitä on jäänyt tekemättä. Pian se loputon uupumus iskee, odotan.