Kuolema tekee taiteilijan

Haluaisin ettei kenenkään tutun tarvitsisi lukea tätä, mutta sorruin. 

Mikä tekee sut onnelliseksi?

Juoksen kaapille vedän terän esille ja viillän. 

Se tuntuu taivaalliselle.

Hymyilen vain vahingoniloisena ja puran kaiken tekemääni.

Haluan kuolla niin paljon. 

Ei tämä ole enää niin vakavaa minulle. 

Ei ole edes paha olo. Ollut koko päivänä. 

Iskee kuin tuhat puukkoa.

Se tuntuu niin helvetin hyvälle. 

Luoja päästä mut jo tuskista. 

En halua enää elää. 

Mitkään sanat eivät auta. 

62 päivää viiltämättä on ollut täyttä tuskaa. 

Ehkä elämä antaa edes hetken olla rauhassa, kun olen antanut sille edes jotain.

On aivan helvetin sama olenko haudassa viilleltyjen vai täysin puhtaiden käsien kera. 

Ei enää yksinkertaisesti kiinnosta. 

Viikko ilman polia kostautuu. 

Kostan sen itselleni. 

Hahhah, vitun idiootti. 

Naurakaa. Niin minäkin itselleni.

Kenenkään on turhaa sanoa mitään järkevää tästä, koska sen minkä olen tehnyt jo on mennyttä. 

Enkä palaa menneeseen, vaikka haluaisin. 

Terä ei petä. Ei jätä. Luottaa joka helvetin hetki. 

Siihen purkaa miljoonat tunteet ja se lohduttaa. 

Auttaaa. 

Mä en enää halua uskoa järkeen. 

Sairaus vetää puoleensa liian houkuttelevasti. 

Mä annan sen ottaa minut mukaansa. 

Mä luovutan. 

Anteeksi.