disparaître

Kotona on erittäin helppoa kuluttaa itsensä täysin. Riittää, kun vain astut ovesta sisälle niin edessäsi on kaaos, joka yltyy useaan huoneeseen. Ilmassa leijuu aivan järkyttävä haju, muttet kehtaa avata ikkunaa, ettei vain kukaan loukkaantuisi.

Talon perimmäinen huone on ainut suht siisti huone ja se on minun huoneeni. Ainut paikka missä pystyn pitämään järkeni edes hetken kasassa.
En ole siivousnarkomaani, mutta en missään nimessä pysty elämään tällaisen paskan keskellä enää pitkään.

Tavaraa on kertynyt vuosien mittaan enemmän ja säilytystilaa on rutkasti liian vähän. Vituttaa se, ettei äiti osaa luopua ylimääräisistä tavaroistaan. Eihän hän vittu edes kerkeä koskemaan kaikkeen mitä meidän talostamme löytyy rojukasojen pohjalta.

Minä olen sitten se siivooja, jota odotetaan päivät pitkät kotiin suorittamaan miljoonaa askaretta. Välillä kello saattaa näyttää jo vähän liikaakin, mutta kulutan itseni loppuun saadakseni edes hieman siedettävänpää jälkeä.
Teen kaikkeni, ettei kenenkään muun perheenjäseneni tarvitsisi elää jatkuvasti tällaisella kaatopaikalla, mutta eihän se muita näytä haittaavan.

Lukemattomia kertoja työni tehtyä raahaudun huoneeseeni ja rojahdan lattialle. En edes jaksa nauttia siitä mitä olen aikaseksi saanut. Lojun vain pitkään huoneeni lattialla katsellen valkoista kattoani. Olen niin väsynyt, että saatan jopa nukahtaa siihen. Välillä tuntuu, että minulle tehdään tämä kaikki täysin tahallaan, että kaikki haluavat, että voin huonosti ja olen jatkuvasti väsynyt.

-

Koulussa menee huonommin. Luulen, että kaikki vain tahallaan haluaisivat minulle pahaa. Kaikki katseet olisivat vain vihaisia tai pilkkaavia. Että ei minua haluta sinne.
Aina kaikessa jään viimeiseksi valinnaksi tai minut tahallaan jätetään pois. Kun kaikkihan voivat valita puolestani. Tehdä asioita puolestani. Helvetti tunnen itseni paskaksi, vaikka eihän asiat oikeasti ole noin. Eihän.

Tänään olisin voinut oksentaa jälleen pahan oloni pois. Olen jatkuvasti niin yksin, vaikka ympärillä olisikin miljoona muuta ihmistä. En minä osaa puhua kenellekään. Tuntuu jo etten osaisi enää olla edes olemassa. Liian usein luon pääni sisällä paikan jonne kadota hetkinä, kun koen jotain uhkaavaa tai tunnen, etten jaksa elää. Siellä olen niin elossa ja minulla on hyvä olla.

Se on kuin vaipuisi ajatuksiinsa tunti kausiksi, mutta paljon parempaa.

-

Ylimääräiset tunteet alkavat kadota. Itkut on itketty. Mikä minua oikein riivaa?