Alamäki jatkuu.. 

Mä vihaan mun elämää. 

Tää kaikki toistuu. 

Mulla ei oo ketään.

...........

............

.............

Joka ymmärtäis! 

Hieman kujalla

Mun elämä on ollut kevyempää alkoholin avuin. En mä kestä ilman sitä. 

Ahdistuneisuutta päivästä toiseen. 

Riitoja poikaystävän kanssa. 

Välirikkoja parhaiden kavereiden kanssa.

Pahoja katseita ja juoruja.

Hylättyjä kursseja.

Psyykkinen hyvinvointini on särkynyt pari kertaa muutaman viikon sisällä kaikkien edessä.

Olen perunut aikoja polilla, koska en tarvitse niitä.

Mä vihaan ihmisiä ja elämää.

....

Mutta mä en tahtoisi luovuttaa.

...ei mulla oo ketää kelle puhua. 

...en mä osaa puhua.

...katselen kesäkuussa viillettyjä yhä punaisia arpia käsissäni ja mietin..

...niitä voisi olla lisää.

-------

Nyt olen menossa kummilapseni ristiäisiin ja aion selviytyä tästä viikonlopusta lasten terapeuttisella voimalla. Masentaa. 

Tähän on hyvä lopettaa :-)

Muutosten tuulet pyyhkivät kasvojani. Istun sängylläni ja mietin mitä kirjoittaa.

Minusta tuntuu, että nyt on aika luoda tulevaisuutta ja nauttia tästä mitä minulla on. Olen elämässäni päässyt niin monta suurta harppausta eteenpäin ja kerännyt itsevarmuutta matkan varrelta. Olen saanut ystäviä, jotka hehkuvat positiivisia ajatuksia. Olen luonut aivan uudenlaisen suhteen äitini ja minun välille, ehkä joskus tulevaisuudessa voisin sanoa rakastavani häntä. Olen myös päättänyt skarpata koulussa, joka onneksi on nyt alkuunsa melko helppoa ja aion valmistus kolmessa vuodessa. Sekin tuntui mahdottomalle ajatukselle vielä keväällä.

Nyt useiden viikkojen aikana olen avannut silmiäni päivä päivältä hiukan ja nähnyt mitä kaikkea elämä voikaan antaa. Olen ymmärtänyt, kuinka paljon läheiseni välittävät ja kuinka paljon parempi olo niin henkisesti kuin fyysisesti on ollut. Ei enää liiallista väsymystä, sisäänpäin suuntautumista, pelkoa, ahdistusta, sairaita ajatuksia jne. Vielä vähän aikaa sitten olin varma, etten koskaan selviäisi tästä hengissä. Luulin, että kuolema olisi ainut ratkaisu, mutta nyt voin kertoa vaikka koko maailman edessä, etten halua kuolla vielä pitkään aikaan. 

Ei, en ole tehnyt mitään ihmeparantumista. Olen vain päättänyt tehdä kaikkeni sen eteen, että saisin elää sitä elämää, missä masennus ei määräile minua. Sen vuoksi jätän blogini nyt oman onnensa nojaan, päiväkirjakseni, jonka nyt suljen lukolla kiinni heittäen avaimen pyhimpään helvettiin minne se kuuluukin.

Ehkä joskus noukin sen sieltä ja palaan bloggaajien pariin, mutta toivon, että sitä ei tulisi enää tapahtumaan.

Psykologin kanssa ollaan vähennetty käyntejä pikku hiljaa, ettei hoitojakson loppuessa elämäni romahtaisi kokonaan paikoiltaan. Psykologini on aina tsempannut mua, eikä koskaan tuomitsenut mistään. Tunsin monta kertaa itseni arvokkaaksi, vaikken sitä koskaan aiemmin myöntänytkään. Tämä kaikki siksi, että maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka todellisuudessa tarvitsisivat apua ja nyt henkilökohtaisesti voin sanoa, että avun hankkiminen ei ole koskaan häpeä. Ne tahtoo auttaa sua!!

Sydämessäni toivon teille kaikille onnea elämäänne. Toivon, että monet löytäisivät sen elämän valon ja huomaisitte, että vielä ei ole aika luovuttaa. Kiitän teitä, jotka olette tukeneet minua matkallani ja jaksaneet kuunnella minua vaikeina päivinä. Olette uskomattoman tärkeitä, vaikken kehenkään nin hirveästi ehtinyt tutustuakkaan!<3 

Joka ilta kun lamppu sammuu

Oon henkisesti aika väsynyt.
Päivät menee rutiininomaisesti koulussa.
Väsyneenä röökin kera.
Ruoka ei maistu muuta kuin keskustan mäkkärissä.
Lihoan.
Sluibaan vittu koko ajan.
Hahhahhaa vitun kusipää.

Illalla roikun kylillä ja tappelen vanhempieni kanssa.
Isä yrittää ymmärtää.
Kaikki on vaikeaa.

Yöllä jätän unilääkkeet ottamatta.
Joskus liian myöhään vajoan painajaisten helvetin saarille.

Herätyskello herättää puoli kuuden aikaan.


Katselen mun viilleltyjä käsiä ja kysyn itseltäni mitä helvettiä olen tekemässä.

Pää ei pysy kasassa!